Pitäisikö

Pitäisikö, tulisikohan?
Tämä foorumi ajatusten purulle, herättää uudelleen henkiin.

Jos elämä äitinä, ruuhkavuosien pyörteissä ei ole kiireistä.
Työt, koti, kaupassa käynnit, pyykinpesu, ruuanlaitto, lasten läksyt ja HARRASTUS.
Harrastus joka vie kaiken vapaa-ajan, ja välillä osan työaikaakin.

Harrastus joka pitää koko perheen yhdessä, tiiviinä pakettina ja jatkuvasti tien päällä.

Jos ei aja lapset radalla ympyrää, ajavat vanhemmat kisapaikalta toiselle. Kilometrejä syntyy yhdessä kaudessa kiitettävästi.

Onko silloin ihme, kun on yksi asia joka oli ylitsepääsemättömän tärkeä minulle itselleni.
Kirjoittaminen, ajatusten purkaminen. On yksinkertaisesti jäänyt tekemättä.

Ei kun kevään, kesän, ja syksyn aikana on ollut vapaa pärinätön hetki: ei yksin kertaisesti ole jaksanut ajatella mitään mikä liittyy harrastamiseen.

Ja talvella on loma, ei silloin mietitä. Silloin keskitytään tavallisiin asioihin.

Mutta katsotaanko saataisiinko tähän asiaan jotain muutosta, aikaiseksi. Löytyisikö innostus kirjoittamiseen, vai hautautuuko tämä muiden tekemättömien asioiden joukkoon.

Lomalla… tai sitten ei.

Lokakuussa, viimeiset kisat Hangossa syyspärinän merkeissä.
Vihdoinkin koitti hetki kun sai huokaista, silloin oli pitkä pärinän täyteinen kesä ohi.

Karting-loman piti alkaa.
Toisin tosin tuli käymään

Ennen lomailua oli lapsella yhden jos toisenlaisia kissanristiäisiä edessä.
Joihin yhdessä ja vuoronperään vanhempina lähdetiin edustamaan lapsen kanssa.

Tällä hetkellä on viimeinen palkintojenjako tilaisuus edessä. Katsotaan sitten millaisen muiston tuo kuljettaja saa. Ahvenistonautourheilijoilta, tuli kutsu tilaisuuteen lapselle.
Johan sitä on käyty AKK.n ja Hämeenalueen tilaisuuksissa. Joitan kekkereita on tainnut jopa jäädä väliin.

Ajatus meillä oli, pidetään pidempi loma. Ei ajatella autoja ei tulevaa kautta. Ei mitään, mikä liittyy edes kartteihin. Annetaan olla, ladataan pattereita tulevaa kautta varten.
Suunniteltu loma oli Loka-Helmikuun, ja nimenomaan suunniteltu loma.

Moottoriurheilu lomasta nyt ei ollut tietoakaan.
Sähköposti kilisee, kokouskutsuja: suunnittelemaan tulevaa kautta.

Huomasin jo marraskuussa istuvani keittiönpöydän ääressä, kuuntelemassa mitä varaosia mahdollisesti kesää varten tarvitaan.
Huomasin pohtivani, mitä lisäpalikoita (lähinnä siirtopolkimia) tarvitaan autoihin, vai tarvitaanko.

Uudet rungotkin saapuivat, autojen kasaamista, lasten ja autojen mittaamista.
Mihin kohtaan polkimet tarvitaan, onko penkki oikean kokoinen, mihin kohtaan tarvitaan pehmustetta jne?

Loma, ei tämä lomalta vaikuta.

Uudet sääntömääräykset, ikärajat julkaistiin jo aijemmin. Miltä tuleva kausi tulee näyttämään.
Viimekauden nuorin kuljettaja tuleekin ensi kesänä olemaan vanhin.
Kuinka suuret paineet tämä asettaa kuljettajalle?
Joka muutoinkin haluaa olla se paras, kenen tähtäys on olla tuleva Räikkönen formula ykkösten maailmassa.

Toisaalta onneksi en ollut ainut huoltaja joka näitä ikäraja tiputuksia pohti, itsekseen ja ääneen.
Uskaltaako lapsen laittaa tulevalle kaudelle suurempaan luokkaan, suurempaan autoon, voimakkaamman moottorin kuljettajaksi?
Pakka sekosi monelta, valmiit ajatukset tulivat järjestellä uudelleen.

Toisaalta meidän perheen paineet loppuivat, kun luokkamme ikärajat muutettiin uudelleen.
Yläikäraja poistui. Näin ollen jäljelle jäi alaikä ja auton sekä kuskin paino rajoitus.
Ainakin tämä madaltaa kynnystä lähteä kokeilemaan kilpailua vähän vanhempakin, tai ainakin niin pitkään kun painot pysyvät oikeina.

Lapset odottavat jo malttamattomina kevättä, ja kyselevät onko se ja se rata JO auki?
Tuntuu pahalta sanoa heille, että kevääseen on vielä matkaa, vietettäisiin nyt ensin joulu ja uusivuosi alta pois.

Yhdessä katsellaan melkein päivittäin kalenteria, lasketaan kuukausia milloin se oletettava kevät on, milloin oletettavasti radat aukenevat!!!

Samaan aikaan me vanhemmat katselemme tulevaa, mitkä radat olisi ne jolla eniten treenattaisiin.
Nykyinen kotiratamme, on jo lasten selkärangassa. Taitaa olla aika antaa treenaamiselle uusia haasteita ja kokeilla ajaa uudella radalla, tai sitten ei.
Ratamaksut, jäsenmaksut, kausikortit, mikä mihin kannattaako?

Ensi kesän kalenterikin on jo julkaistu. Viralliset liiton kisapäivät eivät taida vielä täysin tiedossa olla, mutta kalenterista pystyy edes hiukan laskemaan ja olettamaan missä milloinkin ollaan.

Mihin kannattaa ajatella hakevansa lomapäiviä, pyytävänsä lapsille etäpäivää koulusta ja eskarista.

Yhden asian tiedän ja olen viisaampi kuin vuosi sitten.

Tämä laji on jatkuvasti kokonaisvaltaisempi ja vie arjesta suuren osan aikaa.
Samalla se on entistä mielenkiintoisempi, halu oppia on suurempi. Harmitus että kaikkeen ei itse pysty osallistumaan on ärsyttävää.

Äitinä olen yhtälailla vastuussa varikolla radalla ja kotona kuin miehenkin lapsista ja autoista.
Jossain kohden on vain tehtävä jako kumpi hoitaa kummankin homman.

Nyt taisi käydä niin että isä saa rakentaa ja äiti puuhaa joulua perheelle.

Toisaalta on toinenkin asia varmaa, odotan tällä kertaa kevättä varmaan yhtä suurella innolla kuin perheen miesväki.

Katseemme on suunnattuna jo kauteen 2017, ja kahden lapsen kilpailuihin 😀

Rauhaisaa pärinällistä tai pärinätöntä joulun aikaa.

Radalta keittiöön

Mikä onkaan ihanampaa ja haikeampaa kuin lasten kasvaminen, uusien asioiden oppiminen.

Esikoisemme syntyessä, mieheni muisti sukulaisia viestillä ”Tuleva formulatähti on syntynyt…”
Oliko tuo viesti enne, vai piilossa annettu vinkki tulevasta nimestä.

Tuo viesti oli kuitenkin ensimmäinen askel kohti tulevia haasteita, äidille keittiössä.
Lapsen ensimmäistä syntymäpäivää, päivää jolloin saisi puhaltaa ensimmäisen kynttilän.

Mitä muuta voikaan tarjota vauhdikkaalle lapselle, kuin sen formulakakun.

Kermaa, sokeria ja jauhoja ympäri keittiötä. Kyyneliä ja hermojen kiristystä.
Leipominen olikin haasteellisempaa, mitä olin kuvitellut.
Kermat ja sokerimassat eivät halunneet asettua lainkaan sellaiseen muotoon mitä olin ajatellut.
Jotenkin ihmeellisesti sain sen ensimmäisen kakkuni kasattua, se oli vielä jopa syötävää.

Miten ihmeessä internetti on täynnä, toinen toistaan upeampia kakkuja, vaikka ja millä aiheilla tehtynä.
Miten toiset osaavat luoda taidetta: munista, voista, sokerista, kermasta.

Ensimmäinen täytekakkuni, vauhdikkaalle yksivuotiaalle. Kolme vuotiaalle, toiveiden mukainen kakku. Joka hiukan saattoi karata käsistä.

Ensimmäinen täytekakkuni, vauhdikkaalle yksivuotiaalle.
Kolme vuotiaalle, toiveiden mukainen kakku. Joka hiukan saattoi karata käsistä.

Tuon ensimmäisen kakkukokeilun jälkeen, olin varma etten enää koskaan leivo yhtään kakkua.
Silti vuosi toisensa jälkeen kokeilin ja yritin.
Kokeilut ja yritykset kakkujen maailmassa ovat, olleet aina lasten toiveiden mukaisia, tai sillä hetkellä kiinnostuksen kohteita.

Juniorin täyttäessä kolmevuotta, olimme juuri hetki aiemmin käyneet kokeilemassa ajamista.
Synttärit lähestyivät, kakku tuli aiheelliseksi.
Lapsen selkeä ilmaisu kakusta oli, FORMULOITA.

Ei helpoimmasta päästä ollut toive.
Google auttoi, etsittiin kivoja malleja, pohdittiin omaa osaamista ja ratkaisua miten saisi tehtyä.
Visio kakusta oli selkeä. Paljon sokerimassaa ja muovailua.
Ensin aloitettiin formuloiden teolla, niiden kuivatuksella.
Kakun kasaaminen oli haasteellista. Muistan vieläkin, kuinka kakku vain kasvoi koko ajan. Millään koko suunnitelmaa ei saanut mahtumaan yhteen kakkuun, joten kakkua tuli kasvattaa.
Loppujen lopuksi tuo kolmevuotiaan toivekakku painoi vain 9.8 kilogrammaa, ja formulat ajoivat pitkin mutkaista rataansa kakun päällä.

Ennen lasten syntymää, likipitäen vihasin leipomista. Ainut mitä osasin tehdä oli mokkapalat.
Kaksi pientä naperoa muutti sen(kin) asian. Aloin viihtymään keittiössä, leipomusten parissa.
Leipominen lasten kanssa on ollut yksi ihanimmista yhteisistä puuhista.
Mitä siitä vaikka keittiö, onkin ”puhdas” sen jälkeen.
Lasten nauravat ilmeet, ja sokeriset hymyilevät suut ovat siivoukset arvoisia olleet aina.

Syntymäpäivien tärkein asia on aina ollut kakku. Vaikkei nuo lapset aina ole edes täytekakkua maistaneet.

Minun itsekritiikki kakkuja kohtaan on kasvanut suuresti, sitä täydellisyyttä tavoittelee aina. Lapset ovat olleet tyytyväisiä, vaikka itse on pohtinut mitä olisi vielä voinut parantaa, mikä kakussa ei ehkä onnistunut.
Onko massa kurtussa tai kakun kyljessä muhku.
Ihan kuin ne vaikuttaisivat makuun, tärkeintä kuitenkin on ajatus ja yritys. Ennen kaikkea kuitenkin tärkeintä on lapsen onni, kun hän saa puhaltaa kynttilät siitä omasta kakustaan.

Tänäkin syksynä koitti jälleen hetki, jolloin juhlia alettiin järjestelemään.
Ensimmäinen asia onkin ”Millaisen kakun haluat?”
Siitä lähtee meillä koko juhlan suunnittelu.
Tänä vuona toivottiin kartti-, ninja-, lego- ja kummituskakkua.

Osa näistä toiveista oli toteutettu jo aiempina vuosina. Enkä tietenkään halunnut tehdä, uudelleen samanlaista kakkua.

-Miten tällä kertaa toteuttaa toive.
-Mikä näistä toiveista lähdetään toteuttamaan.
-Millaisena toivetta lähdetään kokeilemaan ja toivottavasti onnistumaan.

Istuin pitkään, kynän ja paperin kanssa miettien mitä minä teen?
Katselin kesän valokuvia yrittäen saada inspiraatiota ja ajatusta mitä teen?

sokerimassaa, styroksia, kermaa, tuorejuustoa, kakkumaaleja. Tarkkaa puuhaa, yrittäessä toteuttaa, lapsen unelmaa.

sokerimassaa, styroksia, kermaa, tuorejuustoa, kakkumaaleja.
Tarkkaa puuhaa, yrittäessä toteuttaa, lapsen unelmaa.

Viimein ajatus tuli, itse lamppuni syttyi varikolla. Pyöriessäni kartin vieressä säätämässä renkaita.

RENGAS, kaksi rengasta.
Mutta miten saada renkaat nätisti, kuinka toteuttaa vaanteet.
Onneksi ystävistä löytyy kakkutaikureita, heidän kanssaan pohdittiin yhdessä toteutustapaa.
Sen jälkeen piti vain lähteä kokeilemaan, meni syteen tai saveen.

Sanotaan että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Voiko tuota sanontaa soveltaa ajatukseen?
Ainakin siitä ajatuksesta on hyvä lähteä suunnittelemaan.

valmis kakku, kuusivuotiaan juhliin.

valmis kakku, kuusivuotiaan juhliin.

Keittiössä oli liki lämpöisempää kuin saunassa.
Tuskailu ja innostus kulkivat koko kakkuprojektin ajan käsikädessä.
Liian lämmin, liian kylmä. Milloin massa ei halunnut taipua tahtooni, milloin kakku halusi sulaa käsiin.

Pitkän päivän jälkeen, useiden työtuntien päätteeksi kakku oli valmis.
Äidin sydän suli lauseeseen, ”Minun kakku”.

Jos jokin asia on varmaa, niin meillä karting selkeästi yltää myös radalta keittiöön.
Kumpaisenkin vanhemman osalta:
-Keittiössä voidaan tutkailla vetolaitteita, muttereita, pultteja sekä muita varaosia.
-Keittiössä voidaan myös tehdä kakkutaidetta, autoiluun liittyen.

Ensi kesän kynnyksellä on taas aika, jolloin teen kysymyksen ”Millaisen kakun haluat?”
Jos vastaus liittyy autoiluun, on minulla ainakin jo uusi ajatus mielessä millaista kakkua lähdemme kokeilemaan.

Illan elokuva SENNA

Kuinka moni odottaa elokuvailtaa vain aikuisten kesken, lasten käytyä nukkumaan?

Tälläkin kertaa käperryin sohvan kulmaan odottamaan elokuvan alkamista.
Miehen valitsema elokuva ei todellakaan ollut rakkaushömpötystä, eikä nauruhermoja kutkuttavaa komediaa.

Vaan elokuva oli hyvinkin koskettava ja ajatuksia herättävä

SENNA.
Dokumentti yhdestä suurimmasta F1-kuljettajasta.
Elokuva joka näytti millaisen matkan karting-kuljettaja matkasi F1-maailmaan. Mitä kaikkea tuo toisenlainen ja samanlainen autourheilu on. Mitä on kuljettajan elämä joka pyrkii kaikessa täydellisyyteen.

Tälläkään kertaa äitimoodi ei pettänyt. Katsoimme miehen kanssa ohjelman täysin erikannoilta.
Mies ihasteli vauhtia ja tarinaa Sennan ja hänen kilpakumppaneidensa välillä.

Minä taas tärähtelin sohvalla jokaista kolausta, ihmettelin autojen ”laihtumista” vuosikymmenen vaihtuessa.

Olen Sennan kanssa samaa mieltä, urheilun pitäisi saada olla urheilua. Politiikka tulisi jättää taka-alalle. Toki politiikalle on aikansa ja paikkansa, mutta onko se rata ja kilpailut???

Toisaalta eipä tänä päivänäkään, voi politiikalta välttyä edes kartingissa.
Ratojen aukiolot, ympäristöluvat, kilpailuluvat ja -järjestelyt ovat yhtä politiikkaa.
Välillä jopa suurtenkin poliittisten taistojen tanner, kuka ei ole tyytyväinen melusaasteeseen. Kenen mielestä radat aiheuttavat liikaa lieveilmiöitä, toisin sanoen lisää meteliä, luvatonta käyttöä, luvattomia ihmisiä aukiolo-aikojen ulkopuolella.

Joten ratojen säilyvyys ja toiminta on poliikkaa, kompromisseja. Tai enhän minä sitä ole varmaksi sanomaan koska en yhtäkään Suomen karting-rataa ole pyörittämässä. Tässä käsityksessä silti olen.

Jos jotain mieltä olen, niin ratojen tulisi keskittyä siihen hyvään mitä tekevät.
Tämä urheilu on koko perheen laji, radalla tarvitaan kaikkia. Jokaisella perheenjäsenellä on tärkeä rooli.

Nuoriso-kuljettajat eivät hillu perjantaina kaupungilla pussien ja kassejan kanssa, koska radalle ei ole asiaa jos puhallus värähtää yhtään yli nollan.
Ne nuoret jotka olen oppinut tuntemaa,n ajavat mielummin kuin hengailevat kaupungilla.
Heillekin toki kaverit ovat tärkeitä ja kavereiden kanssa vietetään aikaa yhdessä.

Radalla on upeata nähdä että isommat ja pienemmät lapsi kuskit, leikkivät kisojen jälkeen yhdessä. Kisojen aikana vierailevat toistensa varikkoteltoissa. Katsovat toistensa kisoja, zempoaavat ja kannustavat.

Mutta se mikä herätti suurimman pelkoni ja ahdistukseni kyseisen elokuvan myötä ei ollut politiikka radalla.

Vaan Sennan polte ajamiseen, hänen silmiensä kirkkaus kun hän puhui ajamisesta ja autoista. Ärtymyksensä kun kilpailuväline, ei toiminut toivotulla tavalla. Kiukku kun kilpailu ei mennyt, oman suunnitelman mukaisesti.

Tuo kaikki on näkyvissä omassa kuljettajassani.

Mitä seitsemän-vuotias, voi tulevaisuudeltaan vielä odottaa. Mihin hän voi vielä tässä vaiheessa tähdätä?
Ainakin hän on ilmoittanut olevansa tuleva Räikkönen. Häntä kun yrittää palauttaa maanpinnalle, ettei jokaisesta karting-kuljettajasta tule formulatähtiä, sen eteen tulee tehdä paljon töitä. On oltava hyvä, oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan näyttämässä kykynsä.
Siinä on reitti eteenpäin luokka- ja auto kerrallaan.
Saan vastaani kiukkuisen pojan jonka vastaus on yksinkertainen ”Minä olen”.

Ikuinen, elävä, legenda. Dokumentti elokuva joka varmasti sykähdyttää tavalla taikka toisella katsojansa.

Ikuinen, elävä, legenda.
Dokumentti elokuva joka varmasti sykähdyttää tavalla taikka toisella katsojansa.