Tietoja Karting äiti

Kun lapset nousevat autoista hymy korvissa, se on äidin menoa. Olen kahden cadet kuljettajan äiti joka harjoittelee varikko elämää. Tuota kummallista harrastusta joka vie kaiken "ylimääräisen ajan", joka yhdistää koko perheen. Usein saa kuulla, lukea karting ja moottoriurheilu on miesten laji, se isien ja poikien yhteinen harrastus. Yritän kumota tuon väitteen, todistaen että kartinglapset tarvitsevat myös äidin radalle, sillä äidillä on tärkeä rooli varikolla.

Kotiradan viimeiset kierrokset (tälle kesälle)

Tämä kuluva kesä on ajettu ympäri Suomea. Olemme varmaan kolunneet jokaisen radan ja varikon, mikä maastamme löytyy.

Radoilla on muutakin yhteistä keskenään kuin ajaminen.
Jokaisella radalla on ympäristölupa, ja siitä pidetään millilleen kiinni. Yksikään moottori ei käy, ellei luvan määrittelemä kellonaika sitä salli.

Ympäristölupa on liki kirosana-kartingin parissa. Se sana määrittelee, käytännössä kaiken. Erityisesti sen mitä ja milloin sekä missä saa ajaa.
Ratojen luvat poikkeavat paljonkin toisistaan.

Toisaalla saa ajella hyvinkin vapaasti. Toisaalla rata on hyvin niukasti auki, toisaalla pitää olla säännöllisin väliajoin täysin hiljainen viikonloppu.
On ratoja joissa kilpailujen aikana ei saa kuuluttaa, ellei kyseessä ole kuljettajien / muu turvallisuuteen liittyvä asia.

Syksy saapuu silti joka vuosi, se tarkoittaa kesän päättymistä. Koulujen alkamista.

Meillä kesä jatkuu vielä pitkälle syksyn tultua, kesä päättyy kongreettisesti vasta kuin ajoradat alkavat sulkea porttejaan.
Oma kotiratamme sulki porttinsa viime viikonloppuna.

Kylmä päivä, tihkuisaa sadetta, märkärata.
Huoltajan roolissa ei ihanteellisin ajopäivä.
Lasten oli silti saatava ajaa, vielä viimeiset kierrokset, ennen porttien sulkeutumista.

Kello kulki lauantaina aivan liian nopeaan, kierrokset loppuivat liian aikaisin kesken. Vaikka hampaat kalisivat kerrastoista ja lämpöisistä haalareista huolimatta.
Lapset ajoivat siihen saakka kuin se oli mahdollista. Tuntui että heillä on tarve ajaa varastoon kierroksia paljon. Niin paljon että jaksavat pitkän talven odottaa kevättä.

Osa radan kuskeista kävi lämmittelemässä välillä, osa oli valmiita luovuttamaan aiemmin kuin toiset.
Pieni murto-osa kuskeista, istuivat kuin tatit autoissaan, tahkoten kierroksen toisensa perään.
Vaikka lapsi olisi ajanut seuraavaan aamuun, oli näytettävä radan vierestä merkkiä ”viimeinen kierros”. Tuon merkin, kuljettaja kuittasi vielä reippaasti.

Ajovarusteita riisuessa, kimmelsivät kuljettajien silmissä kyyneleet jotka vierivät pitkin poskia.
Varikon kivet saivat kyytiä, lasten jaloista heidän purkaessaan turhautumistaan. Johon vanhempana, on hyvin vaikea ottaa osaa.

Ymmärrän heitä: rakas harrastus on pitkään tauolla, kotiratamme sulkiessa talveksi porttinsa.
Onneksi, inhimillisen ajomatkan päästä, löytyy vielä ratoja joilla on lupa olla auki pidempään.
Joillain jopa siihen saakka, kun lumi peittää maan ja radan pinnassa kimmeltää jää.

Senkään jälkeenkään ajaminen, ei ole mahdotonta.
Meillä on sisäratoja joissa järjestetään ajopäiviä omilla autoilla.
On mahdollisuus ajaa jääkartinkia, piikkirenkailla.

Mutta pitkä talvi on silti tulossa, radalle ei pääse päivitäin, ei edes viikoittain. Kesän tahti hiipuu väkisin.

Minulta kysyttiin taannoin miten pojat pärjäävät talvikauden erossa kartingista?
Mielestäni se on hyvä kysymys, se on kysymys johon en osaa vastata.
Villi veikkaukseni on että meillä, pelikonsolissa pyörii formula pelit ja lapset kisaavat ohjainten välityksellä toisiaan vastaan. Veikkaan että he istuvat nenä kiinni ruudussa katsomassa F1 kilpailuja.

Totta puhuakseni en tiedä miten minä jaksan? Tiedän jo nyt, talvi tulee olemaan pitkä.
Varmasti saan kuunnella: Milloin mennään? Koska pääsee? Milloin aukeaa? Koska on kevät? Miksi ei pääse ajamaan? Miksi sisärata ei oo aina auki?

Jos kesä on ollut vanhemmille pitkä ja rankka, ei talvesta varmasti tule helpompi.

Toivottavasti saan kuulla myös monta hyvää muistoa edellisestä kesästä.

Murtunut, kiukkuinen, pettynyt kuljettaja. Kulunut kesä oli hänestä aivan liian lyhyt.

Murtunut, kiukkuinen, pettynyt kuljettaja. Kulunut kesä oli hänestä aivan liian lyhyt.

Totinen kuljettaja lähdössä viimeisille kierroksille.  Mitä ajatuksia kypärän sisällä liikkui, ei äitinä pysty edes aavistamaan.

Totinen kuljettaja lähdössä viimeisille kierroksille.
Mitä ajatuksia kypärän sisällä liikkui, ei äitinä pysty edes aavistamaan.

Illan elokuva SENNA

Kuinka moni odottaa elokuvailtaa vain aikuisten kesken, lasten käytyä nukkumaan?

Tälläkin kertaa käperryin sohvan kulmaan odottamaan elokuvan alkamista.
Miehen valitsema elokuva ei todellakaan ollut rakkaushömpötystä, eikä nauruhermoja kutkuttavaa komediaa.

Vaan elokuva oli hyvinkin koskettava ja ajatuksia herättävä

SENNA.
Dokumentti yhdestä suurimmasta F1-kuljettajasta.
Elokuva joka näytti millaisen matkan karting-kuljettaja matkasi F1-maailmaan. Mitä kaikkea tuo toisenlainen ja samanlainen autourheilu on. Mitä on kuljettajan elämä joka pyrkii kaikessa täydellisyyteen.

Tälläkään kertaa äitimoodi ei pettänyt. Katsoimme miehen kanssa ohjelman täysin erikannoilta.
Mies ihasteli vauhtia ja tarinaa Sennan ja hänen kilpakumppaneidensa välillä.

Minä taas tärähtelin sohvalla jokaista kolausta, ihmettelin autojen ”laihtumista” vuosikymmenen vaihtuessa.

Olen Sennan kanssa samaa mieltä, urheilun pitäisi saada olla urheilua. Politiikka tulisi jättää taka-alalle. Toki politiikalle on aikansa ja paikkansa, mutta onko se rata ja kilpailut???

Toisaalta eipä tänä päivänäkään, voi politiikalta välttyä edes kartingissa.
Ratojen aukiolot, ympäristöluvat, kilpailuluvat ja -järjestelyt ovat yhtä politiikkaa.
Välillä jopa suurtenkin poliittisten taistojen tanner, kuka ei ole tyytyväinen melusaasteeseen. Kenen mielestä radat aiheuttavat liikaa lieveilmiöitä, toisin sanoen lisää meteliä, luvatonta käyttöä, luvattomia ihmisiä aukiolo-aikojen ulkopuolella.

Joten ratojen säilyvyys ja toiminta on poliikkaa, kompromisseja. Tai enhän minä sitä ole varmaksi sanomaan koska en yhtäkään Suomen karting-rataa ole pyörittämässä. Tässä käsityksessä silti olen.

Jos jotain mieltä olen, niin ratojen tulisi keskittyä siihen hyvään mitä tekevät.
Tämä urheilu on koko perheen laji, radalla tarvitaan kaikkia. Jokaisella perheenjäsenellä on tärkeä rooli.

Nuoriso-kuljettajat eivät hillu perjantaina kaupungilla pussien ja kassejan kanssa, koska radalle ei ole asiaa jos puhallus värähtää yhtään yli nollan.
Ne nuoret jotka olen oppinut tuntemaa,n ajavat mielummin kuin hengailevat kaupungilla.
Heillekin toki kaverit ovat tärkeitä ja kavereiden kanssa vietetään aikaa yhdessä.

Radalla on upeata nähdä että isommat ja pienemmät lapsi kuskit, leikkivät kisojen jälkeen yhdessä. Kisojen aikana vierailevat toistensa varikkoteltoissa. Katsovat toistensa kisoja, zempoaavat ja kannustavat.

Mutta se mikä herätti suurimman pelkoni ja ahdistukseni kyseisen elokuvan myötä ei ollut politiikka radalla.

Vaan Sennan polte ajamiseen, hänen silmiensä kirkkaus kun hän puhui ajamisesta ja autoista. Ärtymyksensä kun kilpailuväline, ei toiminut toivotulla tavalla. Kiukku kun kilpailu ei mennyt, oman suunnitelman mukaisesti.

Tuo kaikki on näkyvissä omassa kuljettajassani.

Mitä seitsemän-vuotias, voi tulevaisuudeltaan vielä odottaa. Mihin hän voi vielä tässä vaiheessa tähdätä?
Ainakin hän on ilmoittanut olevansa tuleva Räikkönen. Häntä kun yrittää palauttaa maanpinnalle, ettei jokaisesta karting-kuljettajasta tule formulatähtiä, sen eteen tulee tehdä paljon töitä. On oltava hyvä, oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan näyttämässä kykynsä.
Siinä on reitti eteenpäin luokka- ja auto kerrallaan.
Saan vastaani kiukkuisen pojan jonka vastaus on yksinkertainen ”Minä olen”.

Ikuinen, elävä, legenda. Dokumentti elokuva joka varmasti sykähdyttää tavalla taikka toisella katsojansa.

Ikuinen, elävä, legenda.
Dokumentti elokuva joka varmasti sykähdyttää tavalla taikka toisella katsojansa.

Kuvitelmaa

Aikaa kului, kuvittelin jo mielessäni kaiken moottori urheiluun liittyvän unohtuneen.

Toki lapset olivat hyvinkin innoissaan kun näkivat vastaan tulevan hienon auton. Tosin he olivat yhtäinnoissaan kun näkivät lumiauran tai lehtipuhaltimen.

Olen edelleen sitä mieltä että tämä autojen, veneiden, junien, moottoreiden, ja kaivureiden hienous sekä ihastelu on poikalasten tehdasasetuksissa.

Tosin minulla kun ei tyttölasta ole, en voi sanoa onko heidän tehdasasetuksissa samanlaista äänisäätöä.
-Mitä mureampi ja möreämpi pärinä, sitä hienompi juttu.
Vai löytyykö tyttöjen hienosäätöasennuksista pelkästään prinsessa jutut, barbit, ponit, hevoset ja Hello Kittyt…?

On aika kun minäkin pidin vauhdista moottoreista sekä siihen liittyvästä yhdessä tekemisestä.

Paljon on muistoja rallista jossa lumikasaan, on juuttunut kenkä leikkien lomassa. Muistoja kun isä ja äiti suunnittelivat uuden auton väritystä, kun ensimmäiset irtokuorelliset kännykät saivat isän kulkupelin värit.
Muistan kun isompana istuin vesisateessa metsässä vahtimassa ettei kukaan ulkopuolinen tule tienpätkälle jossa parhaillaan WRC autot harjoittelivat. Muistan pienemmät ja suuremmat rallikinkerit jossa on istuttu ajanotossa.

Olin unohtanut ja jättänyt moottoriurheilun taakseni vuosia sitten, enkä uskonut että se arkeeni palaisi.
Olin kuvitellut ja halusin uskoa ettei, pärinä ole enään elämääni. En enään istuisi katsomassa autoja säästä riippumatta.
Olin hyvin väärässä.

Vanhemman poikamme täyttäessä kuusivuotta, lähdimme jälleen radalle. Ei meidän pitänyt siellä käydä kuin silloin ja tällöin. Totuus radalla olosta valkeni minulle hiljalleen. En edes tiedä missä kohtaa tuota kesää huomasin olevani lasten ja mieheni kanssa kaiken vapaa-aikani radalla.

Varikolla on elämää, mutta ei meidän perheelle.

Kesällä 2013 alettiin minulle puhumaan kartingista. Tyrmäsin ajatuksen täysin. Miksi meidän lapset ajaisivat. He ovat vielä niin pieniä. Autot ovat isoja, ”hallitsemattomia” kovaäänisiä, pahan hajuisia, liikkuvat lujaa. En enää edes muista mitä kaikkia syitä keksin ja tiesin miksi me emme radalle lähtisi, miksi meidän lapset eivät ajaisi.

Lokakuussa juuri kun radat olivat päättämässä kautensa, menimme Lavintoon. Vielä viimeiseen asti yritin pistää vastaan ja kertoa kaikki mahdolliset sekä mahdottomat syyt miksi lapset eivät saisi ajaa.

Pojat ovat poikia sanotaan, onko heillä tehdasasetuksissa kohta ”ihastut kaikkeen joka kulkee lujaa”? Lasten haltioituneet ilmeet autojen näkemisestä, innostunut odotus ”saanhan kokeilla” Lupa oli myönnettävä.
Alkuun vain istuttiin: harjoiteltiin jarrua ja kaasua, yritettiin muistaa kumpi jalka on kumpi. Pian autoissa oli vetonarut perässä ja moottorit käynnissä.
Niin lähti vanhempi lapsistamme ensimmäistä kertaa radalle. Silmät suurina hymykorvissa hän tuli kierrokseltaan pois pomppien milloin pääsee ajamaan lisää???

Juuri kolmevuotta täyttänyt ”vauvani” istui kuin tatti autossa nauraen kypäräpäässään. Hymy ja nauru hyytyi kun moottori kiskaistiin käyntiin. Äkkiä sammuksiin koneet. Autosta ei vain pieni mies halunnut nousta, vauhtiin piti päästä.
Äiti pääsi ensimmäistä kertaa, varikko elämään mukaan.
Työnsin, vedin, käänsin ja väänsin autoa pitkin rataa. Pojalla oli hauskaa ja äidillä taas totaalinen hiki.

Tuon syksyisen päivän jälkeen oli annettava periksi, miksi varikko elämä ei voisi olla myös meidän perheen elämää.
Olihan minulla kokonainen talvi aikaa pohtia ja keksiä lisää syitä, ettei seuraavana keväänä noustaisi autoon ja ajettaisi radalle.
Kokonaisen talven kuuntelin perheen miesväen jutteluja, autoista, pärinästä, radasta ja ajamisen odotuksesta.
Kevääksi en ollut keksinyt yhtään uutta syytä, miksi ja miten saisin lapset pidettyä kaukana pelottavan lujaa menevistä autoista.

06.10.2013 Ensimmäinen kerta huoltohommissa radalla.

06.10.2013
Ensimmäinen kerta huoltohommissa radalla.

4½ vuotiaana ensimmäinen, eikä suinkaan viimeinen ajokokemus.

4½ vuotiaana ensimmäinen, eikä suinkaan viimeinen ajokokemus.