Pitäisikö

Pitäisikö, tulisikohan?
Tämä foorumi ajatusten purulle, herättää uudelleen henkiin.

Jos elämä äitinä, ruuhkavuosien pyörteissä ei ole kiireistä.
Työt, koti, kaupassa käynnit, pyykinpesu, ruuanlaitto, lasten läksyt ja HARRASTUS.
Harrastus joka vie kaiken vapaa-ajan, ja välillä osan työaikaakin.

Harrastus joka pitää koko perheen yhdessä, tiiviinä pakettina ja jatkuvasti tien päällä.

Jos ei aja lapset radalla ympyrää, ajavat vanhemmat kisapaikalta toiselle. Kilometrejä syntyy yhdessä kaudessa kiitettävästi.

Onko silloin ihme, kun on yksi asia joka oli ylitsepääsemättömän tärkeä minulle itselleni.
Kirjoittaminen, ajatusten purkaminen. On yksinkertaisesti jäänyt tekemättä.

Ei kun kevään, kesän, ja syksyn aikana on ollut vapaa pärinätön hetki: ei yksin kertaisesti ole jaksanut ajatella mitään mikä liittyy harrastamiseen.

Ja talvella on loma, ei silloin mietitä. Silloin keskitytään tavallisiin asioihin.

Mutta katsotaanko saataisiinko tähän asiaan jotain muutosta, aikaiseksi. Löytyisikö innostus kirjoittamiseen, vai hautautuuko tämä muiden tekemättömien asioiden joukkoon.

”Yksin”

”Yksin”…
Olinhan tiennyt tämän päivän koittavan.
En uskonut että näin pian, enkä halunnut muistaa että jo nyt.

Pari viikkoa sitten ajettiin Sastamalassa Monacon radalla liiton kilpailut, joihin minun oli tarkoitus lähteä ”yksin” poikien kanssa.

Pari päivää ennen isännän lomareissua alkoi jännitys, pärjäänkö?
Toisaalta tiesin ettei minulla, olisi minkään valtakunnan hätää. Olihan rakas mieheni hoitanut meille mukaan parhaan mekaanikon avuksi.

Vaikka sen tiedon olisi pitänyt helpottaa, olin jännittäjänä liki shokissa.

Osaanko pakata oikeat tarvikkeet, sitähän ei koskaan ole harjoiteltu.
Osaanko zempata oikein, sitäkin teen kuitenkin aina.

Toisaalta tämä harrastus on meidän yhteinen juttu.
Koko perheen, yhteinen aika.

Tuntui orvolta, kun se oman elämän ja varikolla oleva suurin tuki ja turva olikin puhelimen päässä, eikä vieressä.

Pääsimme hyvinkin mallikkaasti loppujen viimeiseksi paikan päälle.

Minulta kysyttiin joka ikisessä käänteessä, (tai siltä se ainakin tuntui) missä on isäntä?
Yritin siinä parhaani mukaan takellella tutuille ihmisille että hän on matkoilla.
Seuraava äimistys oli, olenko toisiaan täysin yksin. Niihin kyselyihin onneksi pystyi jo nauraen sanomaan etten ole ja meille on isäntä järjestänyt kaiken valmiiksi.

Poikien tarvitsee vain hoitaa omaosansa ja ajaa maaliin.

Viikonloppu sujui hyvin, alun suurimman jännityksen jälkeen pystyin olekaan melkein rentona. Tai no enhän minä koskaan ole.

Jännitän ja jännitän, mutta se on äitinä minun oikeuteni.
Meillä on sopimus, jännittämissä, ja se on vain minun oikeuteni jossain määrin myös velvollisuuteni.

Mutta onko radalle ”yksin” lähtö vain oman pään sisäinen ongelmani? Vai luoko radalla olo naisena siihen paineensa?

Edelleenkin olen alusta asti ollut yksi poikien autojen ropeltajista, nostellut ja näyttänyt enemmän mustavalkoiselta öljyväri maalaukselta kuin ihmiseltä.
Ja silti kokenut olevani väärässä paikassa, väärässä maailmassa.

En sano että moottori urheilun tulisi muuttua minun tai muiden naisten vuoksi. Mutta toivoisin että me naiset saisimme olla radalla yhtä lailla kuin miehet. Eikä alkuoletus olisi ”kahvinkeittäjä”

Itseäni nykyään jo hymyilyttää, epäuskoiset ilmeet kun sanon voivani auttaa auton nostosta, ja kuulen vastauksen pelisääntöjä aina ”mutta kun tää painaa”
Kummasti kyllä jokainen auto on tähän asti siirtynyt hallitusta haluttuun paikkaan. Sen päälle on vielä epäuskoisemmat ihmetykset.

Tai kun joku ”erehtyy” tulemaan telttaan, kun teen rengastöitä tai irttottelen moottoria. Silloin on usein on kuultu ”mitä sä siellä teet?”.
Öö mitähän sen auton huoltohommiin kuuluisi?

Okei en varmasti tiedä enkä osaa vielä läheskään kaikkea, ja moni asia vie minulta aikaa enenmän. Mutta en voi oppiakkaan ellei minulle anneta mahdollisuutta. Ja sen olen saanut: saanut kokeila, yrittää, onnistua ja myöntää tappioni mutterille 😂

Jos minulla oli yksinäinen jännittynyt ja orpo olo Sastamalan viikonloppuna niin oli kyllä nytkin.

Vaasassa ajettiin viikonvaihteessa kauden neljännet liiton pistekisat.
Olosuhteiden vuoksi, perheen miesväki lähti vaasaan päivää aijemmin.
Minun oli jäätävä töihin.
Vaikka työnantajani ja esimieheni onkin suvaitsevainen harrasteen vuoksi tuleviin poissa oloihin, ei kouluvuoden yhtenä vauhdikkaampana aikana voi joka viikko olla töistä pois.

Yritin pakata, muistaa kaiken tarpeellisen. Silti ajatus tökki ja tarkistin 41 kertaa että mm. Ajohaskat on pakattu 😂

Ilta tuntui kuluvan hirveön hitaasti. Odotellen matkapäivityksiä, ja milloin perille on päästy.
Onko sitten onni vai epäonni, migreeni joka tainnutti katkonaiseen uneen, tiedä sitä.

Työpäivä tuntui matelevan ja jännitys oli tapissaan. Pojat treenaavat, treeni kuulumisia sateli pitkin päivää. Se etten ollut näkemässä tuntui omituiselta ehkä jopa vähän ”ulkopuoliselta”.
Onhan karting edelleen meidän yhteinen juttu.

Ja se Vaasastakin lopulta tuli, kun hiukan ehkä väsyneenä pääsin perjantai illan viimeisten treenin päätteeksi perille. Antamaan lapsille hyvän yön suukot ja halaukset.

”Ulkopuolinen” olokin haihtui samassa, kun kahdet kädet kiertyivät kaulaan.
Ja sain aimoannoksen tietoa miten treenit oli menneet missäkin mutkassa.

Vihti junior karting 6-7.5.017

Viikonloppu, ja kello soi kuudelta.

”Kamalaa” jopa varttituntia aijemmin kuin arkisin. #11 päätti pompata silmät ristissä samaan aikaan, suostuen kuitenkin painumaan peiton alle vielä hetkeksi. Sentäs kuljettajat saivat nukkua normaaliin arkiherätykseen saakka. Toisaalta #41 hieroi unisena silmiään, kysyen aika äreästikkin herätyksen syytä.

Miten niin minä ja nuorimaisemme ei olla aamuihmisiä, yksinkertaisesti kumpikaan meistä ei käynnisty nappia painamala. Eikä keskenjääneiden unien vuoksi, mikään tahdo onnistua… vaatii pari tuntia ennen kun saamme itsemme käynnistymään.

Esikoisemme ja mieheni on meidän täydeliset vastakohdat, heitä ei aikaiset aamut ahdista, eikä heidän käynnistymisessään ole haasteita.

Jollain ilveellä saimme kumpaisenakin aamuna itsemme autoon ja matkaan ajoissa.
Kahvi matkamukissa ja lasten aamupalat takapenkillä nauttien. (Saa näyttää penkeille imuria) Käynnistyshaasteiden ja riittävän unen takaamisen vuoksi, meille sopii parhaiten ”retkiaamiainen”.

Aamupuuro uppoaa autonpenkillä paremmin kuin pöydän ääressä.

Automatkat sujuvat suht leppoisasti kiitos storytel kirjapalvelun. Tuula Kallioniemen Reuhurinteen parissa matka taittuu vaihdikkaasti, takapenkin hihittäessä hassuka juttuja mitä Reuhurinteen koulussa tapahtuu.

Ajomatkoista osa pyhitetään kisapäiväön valmistautumisella: ratasaannöt, lippumerkit. Tai jälkipuinnilla: millä fiiliksellä ollaan kisan jälkeen.

Kisapäivien runko on aina samanlainen.

Kellotus toki vaihtelee, ajettavien luokkien ja ympäristölupien (ne ”kirotut”luvat jälleen kerran) mukaan.

Ilmottautuminen. Juu olemme paikalla, tässä maksutosite. Lippua ja lappua allekirjoitettavaksi, niin huoltajan kuin kuljettajankin osalta.

Katsastus

. Taas lappusia kirjoitettavaksi, runkoa, haalari/kypärä merkintöjä, rengassarjan numeroita ja allekirjoituksia.
Autot katsastukseen, parhaassa tapauksessa ja halutussa kerralla kaikki kunnossa.
Tylsemmässä, korjaus kehoituksia tai määräyksiä.

Ohjaajakokous

. Kuuntelemme mahdolliset aikataulumuutokset, käydään lipput ja lippupisteet läpi. Turvallisuusohjeet ja sanktiot törttöilystä.
Joka kerta sama kaava, joka kerta yhtä tärkeä.

Cadet-kuljettajien oma kokous, varsinaisen ohjaajakokouksen jälkeen.

Wormup minutit.

Tekniset kierrokset, lämmitellään, harjoitellaan tarkastetaan että auto toimii kuten kuuluukin.
Tai sitten ei toimi.

#41

lauantaina

, kolme mutkaa moottori sammuu jokaisessa. Kolmannen sammumisen jälkeen auto päättää yksin kertaisesti pysähtyä olla heräämättä. Kuski ulos autosta, odottamaan turvalliseen paikkaan ”raatoautoa”.
On sitä komeampiakin tapoja saapua maaliin kuin peräkärryssä omassa autossa istuen. Toisaalta jos tekniikka pettää, sille ei vain voi mitään.

Tavalla A tai tavalla B radalta tullaan pois toivottavasti ei koskaan tavalla C

#11 Tempaisi hienosti radan aamun nopeimman ajan.

Best time


20 minuttia aijemmin vielä puhuttu ajaako vai eikö aja? Alkuviikon kuumeesaa, vielä toipilaana. Kokeillaan edetään veto vedolta ja jätetään ajamatta jos näyttää ettei jaksa.

Lyhyt tauko,

kuljettajien huoltoa

juomista, syömistä ja vessatusta ennen kaikkea lepoa. Toki tätä huoltoa harrastetaan kaikissa muissakin väleissä.
Meillä sääntönä on radalle mentäessä hiukan juotavaa, tultaessa syötävää ja juotavaa. Eli toisin sanoen joka välissä syödään, juodaan ja juostaan veskissä.

Auton laittoa, hih taidettiin keksiä missä vika.

Ja pyytämään yhtä teknistä kierrosta ennen aika-ajoja.

Eikä ei toimi.
#41 ei lähde aika-ajoihin ja auto takaisin telttaan ja lisää tutkimista.
Kuljettaja oli joksenkin pettynyt ja imoitti hyvin selvästi ettei pidä teknisistäongelmista.
Kukas niistä pitäisi?

Aika-ajot.

Ja sitten pitäisi paahtaa. Nopeaan, kelloa vastaan. Saada se paras aika ja lähtö ruutu eriin.

Lauantaina

#11 sijoittautui ruutuun 2. Yksi kuljettaja oli häntä nopeampi.
Onneksi itse poika oli tyytyväinen suoritukseensa.
Toisen kuljettajan odottaessa saadaanko tekniikka toimimaan?

sunnuntaina

#41 pääsi myös aika-ajoihin.
Täytyy myöntää että kisapäivän jännitys olinsen verta suuri, ettei minulla ole mitään muistikuvaa hänen sijoituksestaan.

Meillä on ”sovittu” että, vain äidillä on lupa jännittää. Ei tarvitsekaan kuljettajien kuin keskittyä omaan suoritukseensa, minun jännittäessä koko porukan puolesta. 😂

Vanhempi taisi kuitenkin pitää kakkospaikastaan, koska uusi sen.

Alkuerät

1 ja 2 (välillä vain 1)
#11 mitä tapahtui

launtaina

? Törmäsikö menikö jarrutus pitkäksi.
Ainakin ensimmäinen erä keskeytyi, ja ”raatoautolla” oli taas tekemistä.

Tuo poika on hyvä keksimään parkkipaikkoja.
Viime kesänä radalta pihalle lepikon läpi ja kahden koivun väliin.
Tämään hiekkaisaan ylämäkeen, siihen se auto jäi.
Toinen erä menikin huomattavasti mallikkaammin. Eikä unipuita tarvinnut alkaa vaihtamaan uudelleen.
Autokin ehdittiin saamaan hyvin balanssiin ennen toista erää.

#41.sen auton tekninenvikakin löytyi ja saatiin korjattua. Valitettavasti vain aika-ajojen tulosten puuttumisen vuoksi lähtöruutu oli viimenen. Ensimmäsessä erässä hän ajoi hienosti toiseksi viimeiseksi.

Kaasua ja jarrua… voittoa tavoitellen.

Sunnantaina

Kumpaisellakin meni erät nätisti. Ei tarvinnut minunkaan panikoida suuremmin, pulssikin taisi olla alle 200 😂
#11 ajeli itselleen finaaliin lähtöpaikan 2, toisen erän voitolla ja toisen kakkos sijalla.
#41 nousi ensimmäisessä erässä muutaman sijan ylöspäin. Hienoa työskentelyä.
Toisessa erässä, oli nähtävissä edistystä. Jostain alkoi löytyä lisää luottoa autoon ja vauhti kasvoi samalla. Muutama vaikea mutka meni ilman suurempia pysähdyksiä ja pyörähdyksiä.

Keskittyneesti eteenpäin. Tähtäyksellä itsensä voittaminen.

Finaali

, lähtöjärjestys muokkautuu erien pisteiden mukaan. Eristä taas saa pisteitä maaliin tulon / kierrosten mukaan.

#41 pysytteli

lauantaina koko finaalin hienosti mukana kisassa. Hän jäi kyllä kärjestä kierroksella tai parilla jälkeen.
Saapuen maaliin viimeisenä.

Saatan olla omituinen äiti. Toki kilpailussa varmasti kuljettaja ajaa voitoista, töitä auton kimpussa ja treeneissä tehdään voiton eteen.
En kiellä etteikö Minustakin ole upeata nähdä lasta palkintokorokkeella tai kuskien kärkipäässä.

Kuitenkin tulosta tärkempää minulle on se että auto ja kuljettaja tulee maaliin.
Mieluiten yhdessä ajaen kumpainenkin ehjänä. Tai vaikka ”raatoauton” kyyditsemänä auto rikkinäisenä, kuhan kuljettaja on ehjä.

#11 pääsi lähtemään lauantain finaaliin ruudusta 10. Alkuerä 1.n ulosajo maksoi hänelle monta ruutua ja laittoi pojan tekemään entistä enemmän töitä saavuttaakseen korokkeen.

Nättejä ohituksia kierros kierrokselta lähempänä kärkeä. Loppujen lopuksi hän oli neljäs maalissa.
Kierrokset eivät vain riittäneet tänään.

Sunnuntaina

Jännitettiin kumpaisenkin puolesta.
#11 pyöri kärjessä: ohituksia, sijatiputuksia, kamppailua.
Milloin hän johti, milloin oli kolmas. Ja hetken päästä tilanne oli taas muuttunut.
Viimeisen kerroksen alkaessa, hän piti johtopaikkansa. Hyvä että uskalsin hengittää. Viimeinen mutka ja loppua ei näkynyt. Kärkikaksikon ohittaessa lähtötornin, alkoi ruutulippu heilumaan. Katsomo kohisi, omassa päässä jyskytti vain ”mitä hemmettiä???”

#41 jaksaminen finaalissa oli sunnuntaina huomattavasti parempi. Toisaalta hänellä oli sunnuntaina myös janoa edistyä, tehdä omaennätys. Kolhuilta ei valitettavasti voitu välttyä, kisa ei kuitenkaan keskeytynyt vaan matka jatkui jokaisen pyörähdyksen myötä.

Toisaalta kisa on ohitse vasta kun tuomarit ovat antaneet lopullisen tuomionsa.
Aina on mahdollista: joksenkin ikävä saada aikasakko, joka usein pudottaa sijoitusta.

Loppupunnituksessa on mahdollista todeta auton ja kuljettajan olevan liian kevyitä (cadet 85kg), joka johtaa hylkäykseen.

Tai jotain muuta, kuten korjata liputustilanteen.

Palkintojen jako.

Tyytyväisiä cadet kuljettajia

Cadet luokassa jossa kumpainenkin lapsemme ajavat, jokainen kuljettaja palkitaan. Mikä minusta on hienoa, lapsi saa muistoja ja tavoitteita (yleensä tavoitella sitä suurempaa ja hienompaa pokaalia)

Lauantaina

loppujenopuksi #11 nousi kolmannelle palkintopallille.
Tapansa mukaan hän ei ollut täysin tyytyväinen tulokseensa, koska sijanousu ei ollut hänen oman työnsä ansiota vaan jonkun muun epäonnen vuoksi.

Ja #41 palkittiin pokaalilla numero 19.
Hänen reipas hymy ja tokaisu ”enpähän ollut vika” nosti hymyn äidin korviin saakka.

Hänen ensimmäiset isot kisansa, jännityksen pystyi tuntemaan. Mahaa kipristeli, mutta kaikesta huolimatta hän ajoi ja tuli itsensä voittaneena maaliin. Voiko äiti odottaa ja toivoa enempää?
En usko!

Tai sitten voi, ja sekin on uskottava.

Sunnuntaina

#11 Nousi loppujenlopuksi palkintopallille 2 ja #41 haki pokaalin numero 18.
Hän oli tehnyt sen oli parempi kuin edellisenä päivänä.

Tästä se on alkanut, kisakesä.

Leiriä sekä vappua Hyvinkäällä

Kevät, kesä, syksy ja talvi.
Kaikki Suomen vuodenajat on näemmä mahdollista, mahduttaa yhteen viikonloppuun.
Tämän kevään aikana, jopa yhteen päivään.

Hyvinkää, Kaisan karting-leiri.

Aamulla lapset autoon, nirinän ja narinan saattelemana.
-Miksi meidän on mentävä leirille?
-Me osataan jo ajaa!
-Kyllä mä muistan liput!

Toisaalta radalle päästyä, narinat olivat loppuneet ja hymyt kumpaisellakin korvissa.

Viime keväänä kävimme vastaavalla leirillä Lentolassa. Lapset muistivat hyvinkin tarkkaan mitä silloisella leirillä oli ollut.

He osasivat kertoa mitä tärkeää heidän mielestään jäi kertomatta.
Se mitä he muistivat, oli oikeasti tärkeää.
-Pitää nukkua hyvin, jotta jaksaa ja keskittyminen suoritukseen on hyvä.
-Pitää syödä ja juoda riittävästi, edelleen se on jaksamisen tae.
-Ei saa saa juoda limua ajopäivänä, (ennenkuin kun ajot on ajettu) muutoin tulee huono-olo.

Tuo viimeinen pitää paikkaansa, olen testannut henkilökohtaisesti.
Viime kesänä ajoin 2 x 20 minutin settiä. Siihen väliin näppärärsti yksi energiajuoma. Lopput sen illan tarinasta, on jo ihan eri satua. Voin kuitenkin kertoa, viettäneeni kotvasen jos toisenkin halaillen pyttyä.

Kaisan ja kumppaneiden opastuksella harjoiteltiin rata-ajoja, lippuja, lähtöjä, pujoteltiin ja vaihdeltiin renkaita. Tai ketkä vaihtoi ja ketkä ei. Koska tätä taitoa ei ollut aivan pakko harjoitella päätimme jättää sen toiseen kertaan. Ulkona liki pakkasessa ja loskasateessa… lämmin kahvio vei veitoin.

Radalle lähtö valmiudessa.

Tekniikka toimii jos on toimiakseen,

joskus toimii joskus pettää.
Harmi on vain se että lapsi ottaa tekniset ongelmat hyvin raskaasti. Jälleen kerran pitelin itkevää lasta sylissäni teknisenvian vuoksi. Yritin parhaani mukaan selittää hänelle, ettei se olut hänen syynsä, ja että me vanhemmat, lähinnä nyt isi tekee parhaansa saadakseen auton käyttäytymään kunnolla.

On joksenkin lohdutonta, lohduttaa ilman oikeita sanoja. Ilman ymmärrystä mitä kaikkea siellä, kuusi vuotiaan kypärän sisällä liikkuu.

Minun onnekseni pojalle löytyi lohduttaja, hän sai pian hymyn lapsen korviin. Hän osasi sanoa oikeat sanat pojalle. Hän itse tiesi tismalleen mistä puhui.
Kiitos lapsen hymyilyn kuuluu vain ja ainostaan siinä kohden JJ.lle.

Hymyilyttää, suurin harmistus väistyi.
Paras lohduttaja on hän joka tietää, miltä tuntuu.

Leirin viimeiset kierrokset ajettiin (vapaaehtoisesti, omasta halusta) täydessä räntäsateessa. Kuskejen tullessa radalta kypärät oivat huurussa ja jäisessä hyhmässä. Ihme että olivat nähneet ajaa.
Ensimmäistä ja varmaan myös viimeistä kertaa lapset itse halusivat kotiin radalta.

Hyvinkään vauhtipuisto ja kartingrata on kuitenkin niin lähellä, päätimme viettää vappua siellä.

Mikäs siellä on ollessa auringon paistaessa, radalla joka halusi olla pyhäpäivänä auki.

Oli hienoa nähdä miten talven ajojen ”puute” alkoi hiljaleen väistymään. Miten nopeasti lapset alkoivat omaksua uutta rataa sen kaarteita jarrutuspaikkoja ja linjoja itseensä. Ja sen että he näyttivät kuunnelleen leirillä, kumpainenkin ajoi tismalleen opetettua linjaa pitkin.

Kumpainenkin radalla…

Hyvinkäällä ei katseleminen lopu muutoinkaan hyvällä säällä kesken. Erilasia pieniä lentokoneita liitimä ja mitä näitä nyt on lentelee hetkittäin radan yllä.

Ajovuoroja jaetaan kaksipyöräisten kanssa, siinä on ”moottoroituplkupyörä” johon toivottavasti pojat eivät koskaan koske. Pelottavan näköistä, polvet viistävät maata kaarteissa.

Hyvinkäällä näimme kuitenkin sen toivotun tuloksen. Lapset tulevat olemaan ja ovat sinut, yhtä oman autonsa kanssa.

Se mitä kausi tuo tullessaan jää vielä nähtäväksi.
Toisaalta huomenna se alkaa Vihdin junior kartingissa.

Pääsevät lapset elementtiinsä, pääsevät näkemään kaverinsa.

Talven pitkä odotus on päättynyt lopullisesti, varikolla on taas elämää.

Koko kesä edessä, varikkoelämää.

Ensimmäinen veto

Nyt se on koittanut, kevät meillekkin.
Ensimmäinen kosketus kylmään ja märkään rataan.

Vappu on viikon päästä, taivaalta sataa lunta, räntää ja rakeita vuorotellen.

Mikä kevät tämä on? Radalla yhtä kylmä kuin syksyllä, viimeisen vedon aikaan.
Silloin satoi vettä, jotein sää on aikalailla sama.
Välillä tosin syksystä poiketen: aurinko suvaitsi pilkistää pilven takaa, lämmitää hetken, Ja kadota jälleen

Ranteet ruosteessa ja pyllyjen alla uudet autot.

Rataloma teki tehtävänsä!
Vaikka kaipuu radalle on koko talven ollut polttava. Tuntui sivusta katsojana, ranteiden olevan täysin ruosteessa. Ajamisen poltteen liian kova: hassuja virheitä ilmassa, ajatuskatkoja.
Ulosajoja, spinnauksia, ylimääräisiä ohjausliikkeitä… kaikkea ei voi selittää yksijakoisesti yhdellä tai kahdella syyllä.
Toki pyllyjen alla oli kummallakin itselleen uudet autot. Joten tuntumaa on taas haettava, tultava sinuiksi ja yhdeksi auton kanssa.

Toisaalta rata oli tuttu, kummallekkin Lavinto on varmasti jo selkärangassa. Uskaltaisin väittää että kuljettajat ajaisivat radan läpi vaikka silmät kiinni ja pakittaen (olettaen että autoissa olisi pakit).

Rata oli kylmä, märkä ja liukaskin.

Silti

Kierros kierrokselta, ”hassutukset” väheni, vauhdin kasvaessa.

Veljekset vauhdissa…
Pienen hetken paistoi aurinko, ennen sateen alkua.

Autot kulkivat, lapset olivat kutakuinkin tyytyväisiä menoonsa.

Kierroksia kuitenkin täytyy vielä saada mittareihin, ennen kisakauden alkua.

Toki ennen kisoja on keskityttävä vielä, myös ajatustyöhön.
Muistutettava mieleen monta pientä ja suurempaakin sääntöä sekä lippumerkit.

Selvitettävä lasten ajatukset: heidän halunsa, tavoitteensa ja toiveensa.
Vieläkö lapset aikovat olla tulevaisuuden Räikköset? Todennäköisesti se on unelma kummallakin.

Valitettavasti Räikköseksi, Räikkösen paikalle ei vai astella. Töitä siihen tähtäykseen on tehtävä, eikä se ole siltikään varmaa.
Mikäli joskus sinne unelmaan päästään: toivon kyllä hartaasti, ettei kumpainenkaan siinä kohden vaihda nimeään, unelman vuoksi.

Siinä missä lasten tavoitteet on selvitettävä ja saatava heille kierroksia mittareihin. Tarvitsee minunkin valmistautua, henkisesti kauteen.
Kaudesta tuskin tulee sen helpompi, kuin edeltäjänsä.

Ainakin autolomani oli todella, autolomaa. Kaikki suunnitelmat rauhassa opettelusta jäi haaveeksi. Keskityin enemmän harrastukseen liittyviin käsitöihin.

Olisi varmaan minunkin syytä, kääntää pää varikko asetukselle. Unohtaa suurimmaksi osaksi pehmeä kotisohva ja miettiä kaikki keinot jaksamiseen bensan katkussa säässä kuin säässä.

Kun ajovarmuus ja tuntuma uusiin ajokkeihin tulee, pääsee isikin tekemään hienosäätönsä.
Kunhan nuo kuljettajat (tai ainakin toinen heistä) osaa sanoa ja toivoa mitä tarvitsee tehdä.

Osa kevään ajoasetuksistakin on jäänyt meiltä ehkä vähän viime tinkaan.
Miten niin kenkä on pieni?
Ai haalarista on lahkeet jääneet lyhyiksi?
Noh ainakin on lista mitä tarvikkeita saa hankkia.
Onneksi sentään niskatuet, kypärät ja hanskat ovat vielä käyttökelpoiset 🌝

Miksi lapset kasvavat, lupaa kysymättä?
Ei meilläkään tuon isomman pienen kuljettajan kanssa ole kuin, reipas pään verta pituu eroa.
Äiti tarvitsee varmasti keittiöjakkaran, voidakseen rippipäivänä suoristaa poikkensa kravatit ja ruserit 😂
Kääpiö mikä kääpiö, sille en mahda mitään.

Vaikka kumpainenkin kuljettaja oli ohjattu, kerrospukeutumaan. Vilu tunkeutui, luihin ja ytimiin. Parin tunnin ajelun jälkeen, koko porukka alkoi muistuttamaan enemmän jääpuikkoja kuin kuljettajia ja ”huoltohenkilökuntaa”.

Päivän viimeisten kierrosten jälkeen, oli jälleen kiukkupurkaus ilmoilla.
Miksi pitää lopettaa, vaikka hampaat kalisee yhteen ja sormet ovat kylmät?
Näin kyllä lasten ilmeistä ja eleistä kuinka tyhmä jälleen kerran olin, kielsin, käskin heitä lopettamaan.
Hetkeen ei auttanut edes se että, pian vaikka viikolla pääsisi ajamaan.
Ei olisi kuukausien taukoa.

Kevät innostus

Onneksi kotiin päästessä lasten fiilikset turhautumisesta ajon päättymisestä, olivat jo toiset.

Kevät

Kevät on koittanut.
Aurinko paistaa lumet sulaa, rapaa ja hiekkaa on kaikkialla.
Äidin ”paraskaveri” tuntuu tällä hetkellä olevan imuri.

Lapset nauttivat, kuraleikeistä.
Heräävät ensimmäiseen valonpilkahdukseen, joka on mielestäni aivan liian aikaisin.
Okei! Taidan itse olla vielä talvihorroksessa.

”Kyselyikä” on alkanut, joko mennään?
Hekin tietävät sen radat ovat auenneet tai aukeamassa.
Vielä emme ole radalle päässeet (ajamaan). Jos minulta kysytään, on liian kylmä.
Toisaalta sekin on vain pukeutumis kysymys.
Vuosi sitten tähän aikaan autot olivat jo radalla. Ensimmäisenä mahdollisena päivänä.

Kaipuun radalle kuulee ja näkee muutoinkin kaikessa.
Ekaluokkalainen sai koulusta kotitehtäväksi kirjoittaa faniposti.
Vaapukkametsän kaverit olivat aapisessa myös kirjoitellee ihailija postia.
Pitkään poika mietti ja arpoi, kenelle kirjoittaisi.
Jos jokin oli alusta asti selvää, niin se että kirjeen hän kirjoittaisi kartingkuskille.
En muista milloin hän niin intessiivisesti olisi iltasella läksyihin keskittynyt kuin tuona iltana.
Kieli keskellä suuta, kekityttiin jokainen kirjain kirjoittamaan tarkasti omaan kerrokseensa.
Pohdittiin pitkään mitä fanituksen kohteeltä kysyisi, mitä hänelle kertoisi.

Äitina voin sanoa ehkä hiuka puolueellisestikkin, ettö kirjeestä tuli upea.

Fanipostia

Viimeviikolla kävimme katselemassa maistiaisia Hyvinkäällä, isojen poikien kaivettua talleistaan kesähurinalaitteensa.
Kovaa tuntuivat menevän.
Riemu ja nauru kuprusivat heistäkin.

Kasvaako pojat koskaan aikuisiksi, jos kyseessa on moottorit ja pärinä?

Ehkä ei edes kannata! On hyvä aikuisenakin säilyttää lapsenmieli, ilo ja riemu ainakin joissain asioissa. Taitaa muutoinkin olla ihan riittävästi huolehdittavaa ja vastuuta elämässä ja arjessa.

Kesä lähestyy, sen huomaa malttamattomien lasten lisäksi myös talleissa ja halleissa kulutetusta ajasta.
Mutteria, rengasta, lisäpoljin sarjaa. Alkaa taas löytymään joka nurkasta. Toisaalta ne tuntuvat katoavan yhtä nopeasti kuin ovat ilmaantuneetkin keittiöön.
Autot kasaantuvat, valmistuvat. Pian taitaa koittaa meidänkin perheellä se odotettu päivä kun moottorit käynnistyvät.

Äitikin on alkanut muistelemaan mekaanikko taitoja.
Rasvat, pesuaineet, rätit, kerjut.
Jakoavaimet ruuvimeisselit ovat löytöneet tiensä käsiin, öljyiset näpit rasvainen otsa…
*hih* oliko tämä se mitä olen odottanut talven.

Keväthuoltoa… muistiharjoituksia pyörillä, ennen autojen kimppuun pääsemistä.


Ehkä, ehkä ei.
Mutta ainakin lapset saavat huristella polkumoottoreilla kouluun ja kotinurkilla.
Keväthuolto suoritettu polkupyörille.

Kelpaa huristela, pestyä puunattua, kiillotettua, kiristettyä.

Pitäisi vissiin omakin pyörä huoltaa, sen jälkeen saa alkaa kaivamaan varaston perältä luistimia koko poppoolle, suojia unohtamatta.

Hyvää kevättä. Toivottavasti näemme radalla, ja kesästä tulee riemukas, onnistumisten ja oppejen täytteinen.

Lomalla… tai sitten ei.

Lokakuussa, viimeiset kisat Hangossa syyspärinän merkeissä.
Vihdoinkin koitti hetki kun sai huokaista, silloin oli pitkä pärinän täyteinen kesä ohi.

Karting-loman piti alkaa.
Toisin tosin tuli käymään

Ennen lomailua oli lapsella yhden jos toisenlaisia kissanristiäisiä edessä.
Joihin yhdessä ja vuoronperään vanhempina lähdetiin edustamaan lapsen kanssa.

Tällä hetkellä on viimeinen palkintojenjako tilaisuus edessä. Katsotaan sitten millaisen muiston tuo kuljettaja saa. Ahvenistonautourheilijoilta, tuli kutsu tilaisuuteen lapselle.
Johan sitä on käyty AKK.n ja Hämeenalueen tilaisuuksissa. Joitan kekkereita on tainnut jopa jäädä väliin.

Ajatus meillä oli, pidetään pidempi loma. Ei ajatella autoja ei tulevaa kautta. Ei mitään, mikä liittyy edes kartteihin. Annetaan olla, ladataan pattereita tulevaa kautta varten.
Suunniteltu loma oli Loka-Helmikuun, ja nimenomaan suunniteltu loma.

Moottoriurheilu lomasta nyt ei ollut tietoakaan.
Sähköposti kilisee, kokouskutsuja: suunnittelemaan tulevaa kautta.

Huomasin jo marraskuussa istuvani keittiönpöydän ääressä, kuuntelemassa mitä varaosia mahdollisesti kesää varten tarvitaan.
Huomasin pohtivani, mitä lisäpalikoita (lähinnä siirtopolkimia) tarvitaan autoihin, vai tarvitaanko.

Uudet rungotkin saapuivat, autojen kasaamista, lasten ja autojen mittaamista.
Mihin kohtaan polkimet tarvitaan, onko penkki oikean kokoinen, mihin kohtaan tarvitaan pehmustetta jne?

Loma, ei tämä lomalta vaikuta.

Uudet sääntömääräykset, ikärajat julkaistiin jo aijemmin. Miltä tuleva kausi tulee näyttämään.
Viimekauden nuorin kuljettaja tuleekin ensi kesänä olemaan vanhin.
Kuinka suuret paineet tämä asettaa kuljettajalle?
Joka muutoinkin haluaa olla se paras, kenen tähtäys on olla tuleva Räikkönen formula ykkösten maailmassa.

Toisaalta onneksi en ollut ainut huoltaja joka näitä ikäraja tiputuksia pohti, itsekseen ja ääneen.
Uskaltaako lapsen laittaa tulevalle kaudelle suurempaan luokkaan, suurempaan autoon, voimakkaamman moottorin kuljettajaksi?
Pakka sekosi monelta, valmiit ajatukset tulivat järjestellä uudelleen.

Toisaalta meidän perheen paineet loppuivat, kun luokkamme ikärajat muutettiin uudelleen.
Yläikäraja poistui. Näin ollen jäljelle jäi alaikä ja auton sekä kuskin paino rajoitus.
Ainakin tämä madaltaa kynnystä lähteä kokeilemaan kilpailua vähän vanhempakin, tai ainakin niin pitkään kun painot pysyvät oikeina.

Lapset odottavat jo malttamattomina kevättä, ja kyselevät onko se ja se rata JO auki?
Tuntuu pahalta sanoa heille, että kevääseen on vielä matkaa, vietettäisiin nyt ensin joulu ja uusivuosi alta pois.

Yhdessä katsellaan melkein päivittäin kalenteria, lasketaan kuukausia milloin se oletettava kevät on, milloin oletettavasti radat aukenevat!!!

Samaan aikaan me vanhemmat katselemme tulevaa, mitkä radat olisi ne jolla eniten treenattaisiin.
Nykyinen kotiratamme, on jo lasten selkärangassa. Taitaa olla aika antaa treenaamiselle uusia haasteita ja kokeilla ajaa uudella radalla, tai sitten ei.
Ratamaksut, jäsenmaksut, kausikortit, mikä mihin kannattaako?

Ensi kesän kalenterikin on jo julkaistu. Viralliset liiton kisapäivät eivät taida vielä täysin tiedossa olla, mutta kalenterista pystyy edes hiukan laskemaan ja olettamaan missä milloinkin ollaan.

Mihin kannattaa ajatella hakevansa lomapäiviä, pyytävänsä lapsille etäpäivää koulusta ja eskarista.

Yhden asian tiedän ja olen viisaampi kuin vuosi sitten.

Tämä laji on jatkuvasti kokonaisvaltaisempi ja vie arjesta suuren osan aikaa.
Samalla se on entistä mielenkiintoisempi, halu oppia on suurempi. Harmitus että kaikkeen ei itse pysty osallistumaan on ärsyttävää.

Äitinä olen yhtälailla vastuussa varikolla radalla ja kotona kuin miehenkin lapsista ja autoista.
Jossain kohden on vain tehtävä jako kumpi hoitaa kummankin homman.

Nyt taisi käydä niin että isä saa rakentaa ja äiti puuhaa joulua perheelle.

Toisaalta on toinenkin asia varmaa, odotan tällä kertaa kevättä varmaan yhtä suurella innolla kuin perheen miesväki.

Katseemme on suunnattuna jo kauteen 2017, ja kahden lapsen kilpailuihin 😀

Rauhaisaa pärinällistä tai pärinätöntä joulun aikaa.

Äitipaniikki ja eriävät näkökulmat

Kartingliiton palkintogaala, mikä jännä tilaisuus olikaan tulossa.

Perus äitipaniikki mitä ihmettä sinne puetaan päälle?
Mitä ihmettä minä teen siellä?
Onko siellä tuttuja?

Panikointia jännitystä, monia kysymyksiä. Ihmettelyä, kesän muistojen kelaamista ja vielä lisää panikointia.

Ja paniikki oli vain äidillä.
Poikaa huoletti enemmän ”Minkä kisan tilaisuus nyt on?”
Ja ahdisti äidin valitsema kauluspaita ja villaliivi. Vielä ei sentään kysynyt, miksi ei voi mennä hupparissa ja verkkareissa?

Miksi ja mitä sitten jännitin? Oikeastaan eniten uudenlaista tilannetta. Ihmisiä jotka tiesin ulkonäöltä. Ihmisiä joiden kanssa en ollut koko kesänä, liiemmin puhunut.

Oikeastaan sitä, miksi koko blogin aloitin. Naisen asema radalla, kuinka pärjätä naisena miesten ja moottoreiden maailmassa???
Karu ”totuus” naisten tarpeellisuudesta varikolla, kerrottiin minulle enemmän ja vähemmän suoraan.

Valmiina edustustamaan Ahveniston autourheilijoita. Valmiina kohtaamaan uudenlaisen karting-illan.

Valmiina edustustamaan Ahveniston autourheilijoita.
Valmiina kohtaamaan uudenlaisen karting-illan.

Kaiken kotona olevan panikoinnin päätteeksi, olimme pojan kanssa valmiita lähtemään. Valmiina kohtaamaan uudenlaisen karting-illan, tai ainakin minä olin.

Saavuttuamme perille, poika oli kuin kalavedessä. ”Katosi” samantien kavereiden joukkoon. Itse olin hetken hiukan, hämilläni. Tuttuja kasvoja, olikin enemmän mitä olin osannut odottaa.

Ilta alkoi, illallisella. Aikaa syömiselle oli varattu rutkasti.
Niinkin paljon että, osa kuljettajista (niistä pienistä) kyllästyi pöydässä istumiseen.
Lapset keksivätki askarrella karkkipapereista lennokkeja, ja ottaa lennokkikisoja aikuisten vielä syödessä.

Lennokkikilpailut käynnissä.

Lennokkikilpailut käynnissä.

Illan virallinen osuus alkoi, taikatempuilla. Katsoimme videoleikkeitä, vaikeasti tuomioitavista tilanteista radalla.
Voin sanoa: muutamankin kerran pidätelleeni hengitystä ja kiljaisuja, videon kolareita katsellessa. Videolla, radalla tapahtuneet tilanteet näyttivät vieläkin todellisuutta hurjemmilta.

Taputimme ankarasti kaikille palkittaville.
Moni kuljettaja nousi korokkeelle, hakemaan pystinsä tai muistolaattansa.

Karting liiton muistolaatta ja kunniakirja, jonka pieni kuljettajani ansiokkaasta ajamisestaan sai.

Karting liiton muistolaatta ja kunniakirja, jonka pieni kuljettajani ansiokkaasta ajamisestaan sai.

Virallisten juhlallisuuksien jälkeen, katosi jokainen pieni kuljettaja juhlatiloihin. Välillä vilahti takki ja hiustupsu jonkun nurkan tai pöydän takana. Pian selvisi että he leikkivät yhdessä piiloista. Samoin kun he yhdessä kilpailujen jälkeen pelasivat kesällä palloa, leikkivät kirkkistä ja milloin mitäkin.

Huoltajille jäi aikaa juttelulle. Keskustelut kävivät kiivaina ja pohtivina ensi kaudesta.
Missä luokassa, millä rungolla kukin aikoo kesänsä aloittaa ja ajaa.
Uudet ikäraja muutokset luokissa, kirvoitti monta keskustelua, sekä valmiiden ajatusten uudelleen järjestelyn.

Puhuttiin jälleen kerran niskatuista, niiden eroavaisuuksista, haitoista ja hyödystä.
Jälleen oltiin samoilla ja erikannoilla, tästä aiheesta tuskin koskaan kaikki tulee olemaan samaa mieltä.

Miehinen näkökulma oli että menestys, määräytyy moottorista. Olen asiasta täysin eriävää mieltä. Toki moottorilla on suuri merkitys. Mielestäni kuitenkin ratin ja penkin välissä, olevalla kuljettajalla on yhtä suuri merkitys.

Mikäli kuljettaja ei ole täysin skarppina. On nukkunut huonosti, syönyt liian vähän, juonut olemattomasti tai unohtanut käydä vessassa. Ei hän silloin pysty parhaaseensa, koska silloin saattaa väsymys painaa tai ajatus olla pissan pidättämisessä.

Kuulemmani muukaan tämän vuoksi, äidit voisi olla radalla. Ruokkimassa ja keittämässä kahvia mekaanikko väelle. Miehinen käsitys oli ettei, äidit ehdi radalla tehdä muuta kuin tuijottaa puhelimen ruutua.

Myönnän että tämä ajatus, ei tullut täysin yllätyksenä.
Tällainen kuva minulle on, kesän aikana muodostunut. Tämä on myös se ajatus, jota haluan hälventää.

Tahdon nyt painottaa kuitenkin, tämä on minulla tunne asia. Miltä minusta tuntuu ja mihin käsitykseen olen tullut mm. Gaalassa olleen keskustelun tuloksena.

Tiedän ettei kaikki varmasti näin ajattele. Toivottavasti ne ketkä ajattelevat muuttaisivat mieltään, ja antaisivat naisille tilaa olla radalla ja tehdä osaamisensa ja kiinnostuksensa mukaan yhdessä töitä lasten eteen.

Toki äitiä tarvitaan radalle näistäkin syistä, mutta yhtälailla nainen kykenee niihin autojen huoto- ja korjauspuuhiin.

Itselläni ei ainakaa ole aikaa istua radalla vain puhelin ja pelit nenän edessä. Niinkuin eräs kanssa kulkija aika suoraankin sanoi.

Minulle:
Lapset ja autot on ensimmäinen asia. Toisena tulee sitten, muun huoltoporukan ruokkiminen.

Kesän arkistoista. Hiljainen varikko, auton iltahuolto saatu valmiiksi. Loput hommat, jäivätkin aamuksi.

Kesän arkistoista. Hiljainen varikko, auton iltahuolto saatu valmiiksi.
Loput hommat, jäivätkin aamuksi.

Itseäni en aijo muuttaa. Aijon pomppia radalla edelleenkin timanttitossuossani, koska ne ovat hyvät jalassa. Aijon edelleen ensikesänä olla välittämättä rakennekynsien kohtalosta, tai öljytahroista. Vaatteet saa pestyä ja kynnet tarvittaessa korjattua.
Toivon että siitä huolimatta että minut ja muut naiset otetaan radalla tasa arvoisesti vastaan.

Valmiina kannattamaan omaa RossoKuskia, Rossokynsin. Sekö huoltamaan autoa, samoilla kynsillä.

Valmiina kannattamaan omaa RossoKuskia, Rossokynsin. Sekö huoltamaan autoa, samoilla kynsillä.

Pakollista ja vapaaehtoista (varustetta)

Talvi on tullut, piha on valkoisenaan lunta.
Lapset leikkivät lumessa, nauravat ja hihittävät. Lumi sataa maahan lapset heittelevät sitä ilmaan ja nauttivat.

On selkeästi tullut aika alkaa tuulettelemaan ja pesemään ajovarusteita kaappiin, odottamaan kevättä.
(Tai sisärata ajelua) 😀

Ajovarusteet tuovat turvaa! Kilpailuihin ei ole asiaa ilman määräysten mukaisia varusteita.

Varusteita on pakollisia ja vapaaehtoisia, vapaaehtoiset varusteet puhutavat radalla: välillä enemmän välillä vähemmän. Pääasiallisesti ihmetyksen kohteena on, vapaaehtoinen niskatuki.

Toki varusteisiin saa menemään pienen ja isommankin omaisuuden riippuen ihan siitä mitä haluaa: minkälaista väriä, mallia, kerrastoa, valikoimaa on vaikka kuinka.

Lapset osaavat luetella varusteet täydellisesti, mitä ilman radalle ei ole asiaa.
Tosin se miksi ilman varusteita ei radalle mennä, saattaa olla hiukan hämärän peitossa. Koska vastaus siihen kysymykseen on kaikessa yksinkertaisuudessaan SIKSI.
Mistä tuo siksi sana tulee, taitaa olla ihan äidin aikaan saannoksia. Koska varusteiden pukemisesta on kerta jos toinenkin keskusteltu.
Taitaa myös olla että, olen yhden jos toisenkin kerran sanonut että hanskat laitetaan käteen SIKSI että tarvitset niitä tai muita ihan yhtä tärkeitä SIKSI lauseita.

Joân Diniz Sachessin kirjassa Karting ajajan käsikirja: kerrotaan varusteista niiden pakollisuudesta ja tärkeydestä, sekä ennen kaikkea siitä miksi niitä käytetään.

Tosin mielestäni kirja lähtee kertomaan varusteista täysin väärässä järjestyksessä, alkaen kypärästä.
Mielestäni selkeämpää olisi käydä läpi varusteet pukeutumisjärjestyksessä: alkaen sukista ja alusasuista, päättyen kypärään ja hanskoihin jotka viimeiseksi päälle puetaan.

Kypärä, tottahan toki se on pakollinen. Lajissa tulee olla umpinainen visiirikypärä. Säästä riippuen visiiriä on välillä pidettävä auki tai ainakin raollaan.
Muutoin ei isompi eikä pienempi kuski näe eteensä, visiirin huurtuessa.

Kokonaan sitä ei kannata auki pitää, sillä silloin kypärän sisälle kaveriksi, voi päätyä pienet ötiäiset ja kiven muruset. Ikävämmässä tapauksessa radalle lennelleet ruuvit ja mutterit.

Moottoripyöräilyyn tarkoitettu kypärä ei yllä AKK.n määrittelemiin standardeihin. Se on kyllä suhteessa huomattavasti edullisempi, kuin määritelty kartingkypärä. Toisaalta kannattaako lapsen päänupin suojaksi valita se halvin vaihtoehto? Vai kenties se turvallisempi ja lajin määrittelemä vaihtoehto?

Yhtä tärkeää on muistaa laittaa kypärä kunnolla kiinni, radalle lähtiessä.
Sen tarkistamisen ja kireyden varmistaminen on mielestäni aina huoltajan vastuulla. Ei pieni ihminen muista tohinoissaan, onko remmit ja remelit varmasti kiinni.
Hyvä kun muistavat kypäränsä!

Valitettavasti yhden kerran olen nähnyt autojen suman ja rysän jossa pienempi kuski heilahti autossaan. Tämän autoilijan kypärä oli huonosti kiinni, tai ei kiinni lainkaan. Autojen kolistessa toisiinsa, tältä yhdeltä kuljettajalta pomppasi kypärä syliin.
Katsomosta katsottuna, tuo tilanne oli hurjan näköinen. Onneksi silloin ei sattunut, mitään pahempaa. Kuljettajat ja autot selvisivät kaikki pienillä kolhuilla.

Kypärän alle puetaan kypärämyssy, -huppu, -hattu. Tuolaisen pientenlasten pipon alle laitettavalla kypärähuppukaulurilla on monenmonta nimeä. Nyt äkkiseltään, en jaksa muistaa millä nimellä meillä sitä kutsutaan. Tämä varuste ei ole pakollinen, tosin kuljettajan hikoillessa, ei kaikki hiki ole ensimmäisenä kypärässä. Myssyn käytö pidentää näin, kypäränkin käyttöikää. Myssyt ja huput on kuitenkin helppo heittää pyykkikoneeseen, ja seuraavalle ajolle saa taas puhtaan ja raikkaan hatun päähänsä.

Kypärän ja kuskin hartioiden välissä on meillä niskatuki Se on yksi niistä turvaallisuutta edistävistä varusteista joka ei ole lajissa pakollinen. MIKSI?
Niskatukiakin löytyy montaa erimallia, monessa erihintaluokassa.
Se miksi tuo tuki ei ole AKK.n mielestä pakollinen tuskin selvinnee minulle koskaan.
En ole yhtään henkilöä tavannut joka olisi loukkaantunut/vammautunut kartingia ajaessaan, tilanteessa jossa niskatuki olisi tämän voinut estään. Se ei kuitenkaan tarkoita ettei sellaista henkilöä löytyisi Suomesta tai maailmalta.¨

”Hyvä niskatuki rajaa pään liikettä törmäyksessä, mikä pienentää vakavan niskavamman riskiä. Suurella nopeudella tapahtuvissa keulatörmäyksissä on myös vaara saada solisluun murtuma kypärän alareunan iskusta, kun ajajan pää heilahtaa rajusti sivulle. Niskatuen tarjoama pehmustus estää lähes varmasti tälläiset onnettomuudet”

Tiedän kyllä kuskeja jotka niskatukea ei käytä, perustaen käyttämättömyytensä sanoilla:
-Se ei tunnu mukavalta
-Rajaa pään liiketä liikaa.

Toisaalta jos tälläiset kuskit olisivat aina käyttäneet niskatukea ja opetelleet ajamaan sen kanssa, olisiko se niin epämukavaa tai liikettä rajaavaa? ¨¨
Kyse on kuitenkin VAIN ja AINOASTAAN TURVALLISUUDESTA.
Toivonkin jokaisen vanheman / huoltajan ja kuljettajan miettivän oikeasti onko se niskatuki tarpeeton vai tarpeellinen??? Arvioimaan riskit ja hyödyt!

Niskatuki ja Kypärä, Suojaa ja turvaa pientä (ja isompaa) kuljettajaa monelta isolta murheelta, isomassa rytäkässä

Niskatuki ja Kypärä, Suojaa ja turvaa pientä (ja isompaa) kuljettajaa monelta isolta murheelta, isomassa rytäkässä

Niinkuin maailmalla formulatähdillä on ajohaalarit , kartingissakin haalarit on pakollinen varuste.

Haalarin valinta. Se on yksi suuri valinnanvaikeuksien maailma:
millainen haalari, jokaisella rungolla on omahaalari, joka tuo näkyvyyttä rungolle ja merkille.Haalareita löytyy myös ilman rungon mainoksia.
Tiimeillä on myös omat haalarinsa.

Haalareita löytyy paksumpaa kolmikerroshaalaria. Se ei muuten sovellu kesäajoon lainkaan, mikäli ei halua tulla radalta täysin hikisenä ja voipuneena pois. Se on kuitenkin hyvä alkukevään ja syksyn ajoihin.
On tavallista kevyempää haalaria.

Kunhan on löytänyt itselleen tai lapselleen mieleisen ja sopivan paksuisen sekä omilla vaatimuksillaan olevan puvun.

Alkaakin, naisten lempipuuha. Mikä on kiva väri? Värejä on paljon.
Meillä ainakin itse mietin haalarin väriä ihmetellessä sitä, kuinka hyvin siinä näkyy lika.
Jostain syystä minulta ei hirvittävän usein kysytä apua haalarin valintaan, muutoin sitä haalaria valittaisiin vielä ensi joulunakin.

Mutta olipa haalari mikähyvänsä sen on täytettävä CIK.n toisin sanoen FIA.n karting-komission ääräykset. Tarjotakseen kuljettajalle riittävän tasoisen turvan ja suojan. Haalereiden niskassa on pitkät rimsut kirjaimia ja numeroita, joita kilpailutoimitsajat katsevat tarkistaakseen ja varmistaakseen, haalarin olevan määräysten mukainen.

Tavallisen ajohaalarin lisäksi löytyy tietenkin Suomen kesään tarvittava sadehaalarit. Sen etuihin voi laskea: kuljettajan kuivuuden, vesisateen yllättäessä (mikäli omistaa kristallipallon tai osaa ennustaa: pukeutakseen oikein) kesken kilpailun. Toisaalta Suomessa sataa pääsääntöisesti aina kesällä, joten itse luettelen sen ihan tarpeeliseksi. Ilman kilpailujakin on mukava ajella kuivana, varikolla olivat Huoltohenkilöt, voivat sitten kastua kuskienkin puolesta.

Sadevarustukselle ei olekkaa tarkkaa määritelmää, millainen sen tulee olla.
Tärkeintä taitaa olla että kuljettajat pysyvät kuivina, eivätkä vilustuisi ajellessaan.

Haalari päällä, olisi kiva meillä vaikka nukkua.

Haalari päällä, olisi kiva meillä vaikka nukkua.

Täysin vapaaehtoistahan on pukea haalarin alle alusasuja. Toiset käytää toiset ei. Toiset ajelee kalsareilla ja t-paidoilla. Välillä saattaa olla jopa niin kuuma, että t-paidankin voi jättää alta pois.
Syksyllä mielestäni taas tekniset alusasut ja fleeskerrastot ovat hyvät, haalarin alla. Tähänkin on mahdollista upottaa euro ja toinen, yllättäen löytyy ihan kartingiin suunniteltuja alusasuja. Alusasuja valkatessa tulee kuitenkin muistaa että liian kuuma ei saa tulla, mutta lämmin pitää olla.

Hanskat suojaavat viimalta ajaessa, pitäen sormet lämpöisenä. Näitäkin löytyy taas yhtä jos toista mallia. On sadesäähän olevaa hanskaan ja tavallista ajohanskaa, löytyy muovitettuja hanskoja. ÖÖÖ no mulle äitinä riitää että lapsella on ajohanskat kädessä, niin riittää kilpailujen toimitsioillekkin. Tärkeintä on että hanskat ovat ehjät, kunnossa, eivätkä ole öljystä liukkaat.

Ajokengät ovat haasteellisia löytää, varsinkin pieneen jalkaan. Kengät ovat pakolliset mutta ymmärtääkseni niihin ei ole CIK.n FIA.n tai AKK.n määräyksiä.
Lähtökohtaisesti voidaan varmaan ajatella että kunhan pohja on ohut ja joustava, kuljettajan on helppo tuntea polkimet. Eikä näin ollen polje liikaa tai liian vähän. ¨
Omasta mielestäni parempia ovat korkeavartiset nilkkaluun suojaavat kengät.

”pehmustettu nilkkatuki on tärkeä, koska se suojaa iskuilta. Se on myös määräysten asettama vaatimus” ¨
Eli joitan määräyksiä ja sääntöjä kengissäkin on.

Tärkeää on myös aina ennen radalle menoa tarkistaa ettei kenkien pitkät nauhat liehu ympäriinsä.
Minä piilotan lasten kenkien nauhat aina haalarin lahkeen sisään. Pysyvät siellä turvallisesti piilossa, ajon ajan.

Yhden kolarin kesällä näin jossa pitkävartinen kenkä tuli todella tarpeeseen.
Jollain ilveella lapsen (ei tälläkään kertaa omani) ajoi kolarin jossa jalka jäi auton alle.
Hämärän peitossa on edelleen se, että oliko jalka oman auton vai naapuriauton alla. Kuitenkin sen verran joku pohjakilpi, mutteri yms raapaisi: kenkä meni rikki ja nilkkaan tuli pieni haava.
Haava varmasti olisi ollut isompi, mikäli kunnon kenkää ei jalassa olisi ollut. Olisiko edes päästy, vain haavalla ja rikkinäisellä kengällä? Onneksi sellaista ei tarvitse pohtia.

Varusteisiin voi lisätä vielä kirjan mukaan polvi- ja kyynärsuojat näistä tosin ei minulla ole tietoa tuon taivaallista, enkä ole kertaakaan törmännyt vielä kuskeihin jotka näitä suojia käyttäisi.

Meillä tuo isompi kuljettaja alkoi loppukesästä puhumaan kylkisuojista ne eivät ole varusteiden pakkolistalla, mutta suojaavat kyllä kylkiluita ajon aikana. Radasta riippuen (myös monista myista autoon liittyvistä seikoista) ajaessa saattaa hyvinkin paljon täristä. Mikäli penkki ei ole juuri eikä melkein kuskille sopiva, kyljet ja selkä voi ajossa hirtyä hyvinkin kipeästi, mustelmatkaan eivät ole epätavallisia. Kylkiliivit suojaavat luita myös mahdollisilta katkeamisilta.
Tämäkin tosin taitaa olla hyvin malli- ja merkkikohtainen suoja.
Markkinoilta kuitenkin löytyy jälleen kerran jokaiseen makuun, mieltymykseen ja kukkaroon sopiva liivi. On ohuempaa vaahtomuovisuojaa / liiviä ja löytyy tukevampaan muovista mallia.

Enkä ihmettelisi yhtään vaikka löytyisi raudasta tehty panssariliivi. Onhan noita lyijypainoliivejäkin markkinoilla, ei tosin ajotarkoitukseen.

Nytkun näitä varusteita ynnää, niin tuntuu, niitä olevan mahdotomasti. Ei siis ihme jos jokin on välillä kateissa. Erityisesti hanskat ja huput.
Kuitenkin jokainen varuste on tärkeä, ja sille on tehtävänsä, turvallisuuden takaamiseksi, tai ainakin loukkaantumisriskin vähentämiseksi.
Yhdestäkään varusteesta en luopuisi. ¨

Ennemmin hankimme niitä lisää, siksi
Kylkiliivit ovat seuraavat turvavarusteet jotka meille tulee käytöön, kunhan ensin löydämme tarpeeksi pienen mallin.

Mielestäni yhdenkään kuljettajan turvallisuuteen (varsinkaan omien) ei voi liikaa satsata, liian vähän kylläkin.
Sillä valitettavasti voi olla kohtalokkaat seuraukset.
Toisaalta vaikka varustetaso olisi mikä. Onnetomuuksia yleensä pienempiä sattuu: valitettavasti!

Radalta keittiöön

Mikä onkaan ihanampaa ja haikeampaa kuin lasten kasvaminen, uusien asioiden oppiminen.

Esikoisemme syntyessä, mieheni muisti sukulaisia viestillä ”Tuleva formulatähti on syntynyt…”
Oliko tuo viesti enne, vai piilossa annettu vinkki tulevasta nimestä.

Tuo viesti oli kuitenkin ensimmäinen askel kohti tulevia haasteita, äidille keittiössä.
Lapsen ensimmäistä syntymäpäivää, päivää jolloin saisi puhaltaa ensimmäisen kynttilän.

Mitä muuta voikaan tarjota vauhdikkaalle lapselle, kuin sen formulakakun.

Kermaa, sokeria ja jauhoja ympäri keittiötä. Kyyneliä ja hermojen kiristystä.
Leipominen olikin haasteellisempaa, mitä olin kuvitellut.
Kermat ja sokerimassat eivät halunneet asettua lainkaan sellaiseen muotoon mitä olin ajatellut.
Jotenkin ihmeellisesti sain sen ensimmäisen kakkuni kasattua, se oli vielä jopa syötävää.

Miten ihmeessä internetti on täynnä, toinen toistaan upeampia kakkuja, vaikka ja millä aiheilla tehtynä.
Miten toiset osaavat luoda taidetta: munista, voista, sokerista, kermasta.

Ensimmäinen täytekakkuni, vauhdikkaalle yksivuotiaalle. Kolme vuotiaalle, toiveiden mukainen kakku. Joka hiukan saattoi karata käsistä.

Ensimmäinen täytekakkuni, vauhdikkaalle yksivuotiaalle.
Kolme vuotiaalle, toiveiden mukainen kakku. Joka hiukan saattoi karata käsistä.

Tuon ensimmäisen kakkukokeilun jälkeen, olin varma etten enää koskaan leivo yhtään kakkua.
Silti vuosi toisensa jälkeen kokeilin ja yritin.
Kokeilut ja yritykset kakkujen maailmassa ovat, olleet aina lasten toiveiden mukaisia, tai sillä hetkellä kiinnostuksen kohteita.

Juniorin täyttäessä kolmevuotta, olimme juuri hetki aiemmin käyneet kokeilemassa ajamista.
Synttärit lähestyivät, kakku tuli aiheelliseksi.
Lapsen selkeä ilmaisu kakusta oli, FORMULOITA.

Ei helpoimmasta päästä ollut toive.
Google auttoi, etsittiin kivoja malleja, pohdittiin omaa osaamista ja ratkaisua miten saisi tehtyä.
Visio kakusta oli selkeä. Paljon sokerimassaa ja muovailua.
Ensin aloitettiin formuloiden teolla, niiden kuivatuksella.
Kakun kasaaminen oli haasteellista. Muistan vieläkin, kuinka kakku vain kasvoi koko ajan. Millään koko suunnitelmaa ei saanut mahtumaan yhteen kakkuun, joten kakkua tuli kasvattaa.
Loppujen lopuksi tuo kolmevuotiaan toivekakku painoi vain 9.8 kilogrammaa, ja formulat ajoivat pitkin mutkaista rataansa kakun päällä.

Ennen lasten syntymää, likipitäen vihasin leipomista. Ainut mitä osasin tehdä oli mokkapalat.
Kaksi pientä naperoa muutti sen(kin) asian. Aloin viihtymään keittiössä, leipomusten parissa.
Leipominen lasten kanssa on ollut yksi ihanimmista yhteisistä puuhista.
Mitä siitä vaikka keittiö, onkin ”puhdas” sen jälkeen.
Lasten nauravat ilmeet, ja sokeriset hymyilevät suut ovat siivoukset arvoisia olleet aina.

Syntymäpäivien tärkein asia on aina ollut kakku. Vaikkei nuo lapset aina ole edes täytekakkua maistaneet.

Minun itsekritiikki kakkuja kohtaan on kasvanut suuresti, sitä täydellisyyttä tavoittelee aina. Lapset ovat olleet tyytyväisiä, vaikka itse on pohtinut mitä olisi vielä voinut parantaa, mikä kakussa ei ehkä onnistunut.
Onko massa kurtussa tai kakun kyljessä muhku.
Ihan kuin ne vaikuttaisivat makuun, tärkeintä kuitenkin on ajatus ja yritys. Ennen kaikkea kuitenkin tärkeintä on lapsen onni, kun hän saa puhaltaa kynttilät siitä omasta kakustaan.

Tänäkin syksynä koitti jälleen hetki, jolloin juhlia alettiin järjestelemään.
Ensimmäinen asia onkin ”Millaisen kakun haluat?”
Siitä lähtee meillä koko juhlan suunnittelu.
Tänä vuona toivottiin kartti-, ninja-, lego- ja kummituskakkua.

Osa näistä toiveista oli toteutettu jo aiempina vuosina. Enkä tietenkään halunnut tehdä, uudelleen samanlaista kakkua.

-Miten tällä kertaa toteuttaa toive.
-Mikä näistä toiveista lähdetään toteuttamaan.
-Millaisena toivetta lähdetään kokeilemaan ja toivottavasti onnistumaan.

Istuin pitkään, kynän ja paperin kanssa miettien mitä minä teen?
Katselin kesän valokuvia yrittäen saada inspiraatiota ja ajatusta mitä teen?

sokerimassaa, styroksia, kermaa, tuorejuustoa, kakkumaaleja. Tarkkaa puuhaa, yrittäessä toteuttaa, lapsen unelmaa.

sokerimassaa, styroksia, kermaa, tuorejuustoa, kakkumaaleja.
Tarkkaa puuhaa, yrittäessä toteuttaa, lapsen unelmaa.

Viimein ajatus tuli, itse lamppuni syttyi varikolla. Pyöriessäni kartin vieressä säätämässä renkaita.

RENGAS, kaksi rengasta.
Mutta miten saada renkaat nätisti, kuinka toteuttaa vaanteet.
Onneksi ystävistä löytyy kakkutaikureita, heidän kanssaan pohdittiin yhdessä toteutustapaa.
Sen jälkeen piti vain lähteä kokeilemaan, meni syteen tai saveen.

Sanotaan että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Voiko tuota sanontaa soveltaa ajatukseen?
Ainakin siitä ajatuksesta on hyvä lähteä suunnittelemaan.

valmis kakku, kuusivuotiaan juhliin.

valmis kakku, kuusivuotiaan juhliin.

Keittiössä oli liki lämpöisempää kuin saunassa.
Tuskailu ja innostus kulkivat koko kakkuprojektin ajan käsikädessä.
Liian lämmin, liian kylmä. Milloin massa ei halunnut taipua tahtooni, milloin kakku halusi sulaa käsiin.

Pitkän päivän jälkeen, useiden työtuntien päätteeksi kakku oli valmis.
Äidin sydän suli lauseeseen, ”Minun kakku”.

Jos jokin asia on varmaa, niin meillä karting selkeästi yltää myös radalta keittiöön.
Kumpaisenkin vanhemman osalta:
-Keittiössä voidaan tutkailla vetolaitteita, muttereita, pultteja sekä muita varaosia.
-Keittiössä voidaan myös tehdä kakkutaidetta, autoiluun liittyen.

Ensi kesän kynnyksellä on taas aika, jolloin teen kysymyksen ”Millaisen kakun haluat?”
Jos vastaus liittyy autoiluun, on minulla ainakin jo uusi ajatus mielessä millaista kakkua lähdemme kokeilemaan.